Ihminen on uskovainen

Ihmisten maailmassa kaikki on muuttuvaa. Luomakunta kehittää ja ihmismieli tuhoaa. On ironista, että ihminen on luomakunnan tuote, kruunuksikin kutsuttu. Sellaiseksi evoluutio meidät muokkasi, ja muokkaa edelleen, tai sellaiseksi Luoja meidät loi. Mutta ehkäpä rinnastuskonjuktio: "tai" onkin tässä universumitapauksessa "ja".

Saatan olla vähän provosoiva, mutta mielestäni ateismia ei ole olemassa sillä argumentilla millä se yrittää itseään perustella. Tarkoitan tällä sitä, että kun ei usko yhtään mihinkään aistiensa ulkopuoliseen, se on valinta, siinä missä uskontokin ja vaatii uskomista omaan olettamukseensa vähintään yhtä paljon kuin uskominen johonkin. Kun häneltä puuttuu tieto, se korvataan teorialla tai oletuksella. Silloin se on johonkin tietoon perustuvaa päättelyä, eli uskoa aika paljon. Ja kun tiedät enemmän, tiedät vähemmän, koska tiedon lisääntyessä kysymykset lisääntyvät vähintään samassa suhteessa.

Ihminen on siinä mielessä koominen, että hän ei tahdo myöntää, että hän ei tiedä vaan uskoo tietävänsä. Uskonsa perustaksi on usein vakuuttava kokemus ja sen pohjalta oletus, että tieto on vankkaa ja sen mukaan kannattaisi toimia. Joskus se toimii, ja kun ei toimi, siihen löytyy paljon selityksiä, koska uskomansa suojeleminen on tärkeää. Siihenkin liittyy monia syitä. Takin kääntäminen on vaikeaa, koska se voidaan tulkita selkärangattomuudeksi, vaikka kyse olisikin uuden tiedon ja sen käsittelyn tuloksena tapahtunut virheellisen toiminnan tai käsityksen korjaaminen, eli tiedon karttuminen - viisastuminen. Tiede muuten toimi näin. Sehän on tiedon systemaattista kumuloimista ja sen seurauksena muodostetaan vallitseva käsitys jostakin asiasta, mitä paradigmaksi kutsutaan.

"Tiedän vain sen, etten tiedä." Sanoi perimätiedon mukaan Sokrates. Se on melkoisesti itseään vähättelevä kanta, mutta myös rehellinen virke. Sellainenhan hän oli: itseään vähättelevä, mutta siinä vähättelyssään veti tärkeät pätijät samaan suohon. Mutta se suo oli Sokrateen mukavuusaluetta, mutta ei heidän, joidenka kanssa hän väitteli. Sokrates oli rehellisesti uskovainen ja hän tiesi missä menee tiedon ja uskon raja.

Samaa tietämättömyyden oivallusta vei eteenpäin myöhemmin Nikolaus Kopernikus: "Jos tietää, että me tiedämme mitä me tiedämme ja tietää että emme tiedä mitä me emme tiedä, se on todellista tietoa." Kun ihminen ei tiedä, hän peittää sen oletuksella, yleensä äkkiseltään ihan mukiin menevällä sellaisella. Tiedon fragmentit eivät kata kaikkea. Se mikä jää väliin, voi olla vaikeaa hahmottaa ja luultavasti on ristiriidassa aikaisemmin omaksutun kanssa.

Usein ristiriita johtuu tiedon puutteesta asioihin, jotka ovat viheliäisesti kietoutuneita ja monisyisiä hirviöitä, mitä on vaikea hahmottaa. Eli ei välttämättä ristiriitaa ollenkaan, vaan pelkkää omaa tietämättömyyttä. Voin siis vain yrittää olla vähän viisaampi. Olla utelias ja avoin ilman ennakkoluuloja ja luutuneitä käsityksiä. Ei varmaan ihan täysin onnistu, mutta pyrkiminen riittänee.

Koska olen pääsääntöisesti tietämätön, minunkin on pakko uskoa. Se on tämä pragmaattinen uskontunnustus:

Minä uskon luojaan, kaikkivaltiaaseen, simulaation ylläpitäjään, jumalaan, koska ateismin poissulkevassa ehdottomuudessa ei ole mitään järkeä ja kaikkeus on liian mekaaninen ja tyhjä itse vastaamaan ainoaan kysymykseen millä on väliä: Miksi epätodennäköisyyksien lottovoiton voitto, potenssiin sataan kahdeksaantoista tuottaa vain tällaista höpinää ja epävarmaa pohdintaa?